KIVEKSEN ROSVOT
Oulujärvi lienee Suomen sisävesistä ainoa, jolla on todistettavasti harjoitettu merirosvousta. Oikea ilmaus olisi tietenkin järvirosvous, mutta se ei ilmaise heti, mistä on kysymys, joten asiasta käytetään tässä yhteydessä termiä merirosvous. Asialla olivat kovaluontoiset Kiveksen rosvot, jotka nälkävuosien aikana 1860 - luvulla saalistivat Oulujärven ulapoilla pahaa aavistamattomia tervansoutajia ja muita järvellä liikkujia sekä rantakylien tilallisia. Näin kirjoittaa Reijo Heikkinen kirjassaan Oulujärvi - Kainuun meri.
Kiveksen rosvoista mainitaan monissa muissakin Kainuun historiaan liittyvissä kirjoituksissa. Vanhat ihmiset muistavat lapsuudessaan kuulleensa rosvoista, mutta asia on ollut monelle arkaluontoinen ja siksi siitä ei ole haluttu ulkopuolisille puhua. Kirkonkirjoja tutkittaessa saattaa monellekin tulla yllätyksenä, että suvusta löytyy joku esi-isä, jota on rangaistu merirosvouksesta tai muusta siihen verrattavasta toiminnasta.Nyt aikaa lienee kulunut jo riittävästi, ettei se enää herätä paikkakunnalla pahaa verta, vaikka sitä muistellaankin.
Jatkakaamme Oulujärvi-kirjan lukemista. Kiveksen kylä, jota rosvot pitivät tukikohtanaan, sijaitsee Oulujärven Paltaselän pohjoisrannalla Varislahden ja Varisjoen tuntumassa. Se oli vielä viime vuosisadan alkupuolella vähäpätöinen taloryväs, joka hetkeksi virkosi eloon Kiveksen ruukin myötä 1850-luvun puolivälissä.Kun ruukki muutaman vuoden toiminnan jälkeen lopetettiin, jäi kylään ja sen lähiseudulle joukko työttömiä nuorukaisia, jotka toimettomina kuluttivat aikaansa erilaisten paheiden parissa. Koska kylä oli syrjäinen, ei virkavallan kourakaan kovin helposti ulottunut sinne, joten Kivekselle ehti muutamassa vuodessa kerääntyä melkoinen joutomiesten sakki.
Se luisui nopeasti rikosten poluille ja 1860-luvulle tultaessa rosvot harjoittivat tuottoisaa merirosvousta Oulujärvellä.He väijyivät tervansoutuaikaan yksinäisiä tervatalonpoikia joko Toukan tai Ärjän tienoilla ja iskivät yllättäen känsäkourien kimppuun. He veivät uhreiltaan rahat, tervat, eväät ja mahdolliset arvoesineet. Isku saattoi tapahtua keskellä vesiselkää tai saarissa, jonne tervamiehet olivat rantautuneet yökuntiin.Häikäilemättä rosvokopla hiipi pimeinä elokuun loppupuolen öinä myös Oulujärven rantakyliin Mela- ja Mieslahteen sekä Paltaniemelle ja varasti talollisten aitoista viljaa varsinkin nälkävuosien aikana.
Kiveksen rosvojen johtajina olivat Juho Heikki Mulari ja Henrik Ananias Karppinen, jota kutsuttiin rosvovuosina Patju-Heikiksi.Juho Mulari kohosi aluksi koplan johtajaksi ja sai pian pelätyn maineen seudulla. Kyläläiset eivät uskaltaneet nousta häntä ja hänen joukkiotaan vastaan. Muutaman vuoden rötöstelyn jälkeen virkavalta kuitenkin sai Mularin kiinni ja hänet lähetettiin Oulun vankilaan. Rangaistuksen aikana Kiveksen rosvojen johtajaksi kohosi Patju-Heikki, kirkonkirjojen mukaan vuonna 1843 syntynyt torpparinpoika. Hän oli vanttera miehen köriläs, jolle voimiltaan pärjäsi vain hänen veljensä Talas-Eera. Patju-Heikin kädet olivat poikkeuksellisen pitkät, joten ne roikkuivat miehen sivuilla kuin tuulimyllyn lavat.
Kiveksen kylän jumalaton meno herätti pian pahennusta Paltamon pitäjän isännissä, jotka vaativat virkavaltaa tarttumaan asiaan.Oulun Wiikko-Sanomissa kirjoitti vuonna 1863 eräs nimimerkki huolestuneena Kiveksen kylän asioista:"Sivistys on näinä viime vuosina isosti parantunut muualla pitäjässä paitsi Kiveksen kylässä, jossa myötäänsä pahantekijät virkaansa toimittavat, nyt taas yhtä ahkerasti kuin ennenkin. Kun kasakit viime talvena sinne pantiin niitä hätyyttämään, antoivat ne roistoille siksi suuren pelvon, että pari kolme kuukautta niitten poislähdön jälkeen ei kuulunut erinomaista pahantekoa, mutta taas tänä kesänä ovat konnat ottaneet tapansa takaisin.
"Rosvot majailivat usein Kivesjärvellä Ahteen talossa. Kun he tiesivät kasakoitten olevan ratsain tulossa, he sahasivat Alanteen lahteen railoja, joihin kasakat ajoivat talvihämärässä. Syntyneen sekasorron jälkeen kasakat katsoivat paremmaksi palata takaisin osastoihinsa. Rosvot välttelivät kasakoita, mutta joskus sattui kahakoita, joissa vankat rosvot voittivat ja kasakat joutuivat lähtemään verissäpäin takaisin. Kasakat eivät itsekään olleet kansan keskuudessa kovin suuressa suosiossa. Heitä piti syöttää ja juottaa ja heidän käytöksensä oli ylimielistä kansaa kohtaan."
Kirjoittaja kuvasi päivitellen, kuinka rosvot olivat menneet talojen aittoihin ja vieneet suuren määrän viljoja. Lisäksi he olivat mellastaneet Kiveksen ruukissa rikkoen sen rakennuksia ja ikkunoita. Myös lukot oli väännetty rikki. Hän ihmetteli erityisesti sitä, ettei rosvoja saada kiinni, vaikka tarkkaan tiedettiin, ketkä kuuluivat "tähän jumalattomaan seuraan".Kyläläiset kuulemma suojelivat rosvoja ja kätkivät heidän varastamiaan tavaroita. Lopuksi kirjoittaja suositteli, että kylään sijoitettaisiin joku reipasotteinen poliisimies asumaan joksikin aikaa, koska pitäjän nimismies ei ennätä pitää seudulla järjestystä. Myös Paltamon pitäjänkokouksessa keskusteltiin Kiveksen rosvoista. He olivat syyllistyneet monien rötösten ohella myös eläin- rääkkäykseen.
Kokouksen mielestä suurin syypää oli Oulun vankilasta palannut Juho Mulari niminen pahantekijä, jota koko kylä suojeli joko koston pelossa tai hyötyäkseen niin, että häntä ei saatu kiinni.Huolta synnytti erityisesti se, että syksyn pimeät illat olivat lähestymässä ja rosvojoukko oli kuulemma öisin ahkerasti liikkeellä Oulujärvellä. Isäntämiehet päättivät topakasti anoa kuvernööriltä voimatoimia rosvojen kiinnisaamiseksi. Kylään oli saatava apunimismies ja hänen avukseen riittävä joukko sotamiehiä. Varmemmaksi vakuudeksi pitäjänkokous lupasi rosvosakin johtajasta Juho Mularista 40 markan kiinniottopalkkion, mikä noihin aikoihin oli melkoinen rahasumma.
Tiettävästi Kiveksen kylään lähetettiin jonkinlainen kasakkaosasto uudestaan, mutta se joutui verissäpäin palaamaan takaisin. Ilmeisesti maa alkoi polttaa Mularin jalkojen alla, sillä hänestä ei näy enää tietoja vuoden 1864 jälkeen. Voi myös olla, että kiinniottopalkkion vuoksi hänet saatiin lopulta kiinni.Olisi luullut, että rötöstely olisi loppunut Oulujärven rantamilla, mutta toisin kävi. Nälkävuosien aikana rötöstelyt vain lisääntyivät. Rosvot eivät aikoneet nääntyä nälkään vaan häikäilemättä tyhjentelivät yösydännä rantakylien talollisten jyvälaareja.
Rosvot eivät kuitenkaan itse pitäneet kaikkia viljoja vaan jakoivat osan Kiveskylän asukkaille.Robin Hood -maine aiheutti sen, ettei vallesmanni senkään vertaa kuin aikaisemmin onnistunut rosvojahdissa. Miehet aloittivat jälleen rosvouksen Oulujärvellä, jossa oli nälkävuosien vuoksi runsaasti Ylämaiden tervatalonpoikia matkalla Ouluun. He olivat helppo saalis Kiveksen rosvoille, joista noihin aikoihin käytettiin myös nimeä Variskylän varkaat.
Moni kaitakasvoinen soutaja sai luovuttaa tavaransa parempaan talteen ja kiitti luojaansa, ettei menettänyt henkikultaansa järven pohjassa. Kukaan ei osaa tarkasti sanoa, kuinka monta ryöstöä rosvot tekivät, mutta yleisestä pelosta päätellen määrä oli huomattava. Eivätkä suinkaan kaikki tapaukset tulleet viranomaisten tietoon.Puhtaaksi kynitty talonpoika saattoi jättää koston pelossa ilmiannon tekemättä. Mutta joskus onni hylkäsi myös rosvot. Syksyllä 1867 Kiveksen rosvot jälleen tyhjentelivät rantakylien viljalaareja niin ahkerasti, etteivät talokkaat saaneet yön eikä päivänkään rauhaa.
Oulun Wiikko-Sanomissa kirjoitettiin, kuinka rosvokoplan kaksi johtomiestä viimein saatiin kiinni.Patju-Heikki eli Heikki Karppinen ja hänen veljensä Samuel olivat olleet ryöstelymatkalla pimeinä syysöinä Oulujärvellä. He anastivat Toukansaaressa yöpyneiltä tervansoutajilta eväät ja soutivat sen jälkeen Oulujärven etelärannalla sijaitsevaan Lapinniemen taloon, jonne he murtautuivat ja veivät sieltä arvoesineitä sisältävän kirstun.
Ryöstösaalis mukanaan vorot pakenivat Ärjänsaareen, jota he pitivät tukikohtanaan. Mitä sitten tapahtui, siitä kertoo lehti uutisessaan näin: "Aamulla, heti päivän tultua, havaitsi talonväki käyneeksi yön aikana liika rohkiaita vieraita ruveten heitä peräänkuulustelemaan, ja kohta nähtiin vene viimeksi mainitun saaren rannalla (Ärjä, R.H.:n huom.) jota katsomaan lähti 3 miestä.Varkaat nähtyään heitä jälestä ajettavan, lähtivät soutamaan pakoon Kiveskylään päin, vaan havaittuaan sen turhaksi laskivat takaisin saaren rantaan ja työntyivät metsään.
Nytpä ottivat perästä ajajat heidän veneensä jättäen heidät autioon saareen, ja ilmoittivat asian vallesmannille."Virkavalta saapui paikalle apujoukkojen kanssa ja sai lopulta Ärjän sisäosiin paenneet rosvot kiinni. Miehet vietiin raudoissa oikeuden eteen, joka määräsi heille 22 paria raippoja.Ilmeisesti oikeudelle ei selvinnyt, millaisia kaloja haaviin oli tarttunut, sillä raipparangaistuksen jälkeen miekkoset laskettiin vapaalle jalalle.
Ilmeisesti lyönnit tehosivat, sillä tarinoiden mukaan hurja Patju-Heikki talttui tämän jälkeen ja solmi avioliiton Hedvig Kaisa Pienniemen kanssa. Pari muutti myöhemmin Utajärvelle." Näin siis kirjoittaa Reijo Heikkinen Oulujärvi-kirjassaan.Kainuun työväenliikkeen historia - teoksessa hän pohtii yhteiskunnallisia syitä oman käden oikeuteen:"
Rosvoilu ei kuitenkaan loppunut siihen. Suurten nälkävuosien aikaan 1867-1869 ahdinko oli kova.Kainuun juureva väestö oli tottunut tyynesti alistumaan kohtaloonsa. Nälkä oli sellainen herra, että sen edessä oli aina nöyrrytty. Nytkin sen edessä oli taivuttava. Näin opettivat kirkko ja korkea esivalta, jotka pelotteluin ja verhotuin uhkauksin halusivat pitää rahvaan kurissa. Vaikka suurin osa kihlakuntalaisista tyytyikin osaansa ja nääntyi lainkuuliaisesti vöyreän talokkaan jyvälaarien ääreen eikä kajonnut toisen omaan, eivät kaikki kuitenkaan tyytyneet alistumaan kohtaloonsa.
Toukokuussa 1868 Paltamosta kirjoitettiin Oulun Wiikko-Sanomia-lehteen pelästyneen jyvälaarinvartijan äänenpainoin:"Tuo ruma rosvoaminen on nyt käynyt niin suureen voimaan tuossa mainiossa Kiveskylässä, ettei säily muu kuin se, joka huutaa. Ne kokevat ottaa väkivoiminki. Niinpä nähtiin eräässä torpassa, että eräänä yönä tuli kolme miestä, jotka kantoivat suuren puun pirtin oven päälle pönkäksi ja sitte yksi vahtiin akkunan taa ja toiset sitte ruokahuoneeseen, vaan eivät kerenneet saada mitään, ennenkuin talonväki heräsi ja isäntä pääsi akkunasta ulos ja karkoitti rosvot pois."
Sama huolestunut isäntä jatkoi kesäkuun 6. päivänä: "Muuan osa kyläläisistämme koettaa itseänsä elättää varastamalla, joista on suurin haitta, ettei enää saa öissä maata ja vievät sitte monelta aivan käsistä viimeiset ruokapalat. Niitä varastuksia kuuluu toinen toisensa perästä, erinomattain Kivekseltä, jossa se on aivan vallan päällä ja ovat saaneet oppilaisiansa meidänki kyläämme kyntämään."
Meidän on helppo tuomita tällaiset varkaudet, mutta Kiveksen miesten toimintaa on pidettävä vain viimeisenä hätäkeinona säilyttää henkiriepu nälän kurimuksessa.Kivesläiset eivät lammasmaisesti tyytyneet nääntymään nälkään vaan nousivat joukolla toimintaan henkikultansa säilyttämiseksi. Puutteen seurauksena yleinen ahdinko lankesi koko Kainuuseen. Ihmiset eivät kyenneet maksamaan verojaan, joten kymmenissä ja sadoissa taloissa olivat kruununsaatavat usean vuoden rästissä.
Kuhmossa nääntyneen väestön ja säälimättömän valtiovallan välit olivat johtaa jo yhteenottoihin. Pitäjän vakinainen nimismies oli virkavapaana ja hänen tilallaan toimi nuori, raaka, kova ja ylpeä mies, joka ei ymmärtänyt kansan hätää. Hän vaati tiukasti kruunun saamiset armoa antamatta pitäjäläisiltä, jotka anoivat kunnanisiä ryhtymään toimiin lykkäyksen saamiseksi rästien kannolle. Virkaintoinen vallesmanni pani tämän jälkeen toimeen nopeasti huutokaupan, joihin velalliset toivat omaisuuttaan, erilaisia tarvekaluja ja karjaansa sekä hevosiaan.
Mutta eivät pitäjäläiset aivan toimettomina jääneet seuraamaan omaisuutensa ja karjansa leviämistä taivaan tuuliin vaan sopivat miehissä yhteisistä toimista. Jokainen kaivoi vähäiset säästönsä esiin ja pani ulkopuolisen miehen huutamaan tavaransa takaisin. Huudot pidettiin yhteisestä sopimuksesta niin alhaalla, että jokainen kolmenkin huudon jälkeen kykeni ostamaan oman kantturansa ja hevosensa. Lehmistä sai pulittaa pari markkaa, hevosesta 3-5 markkaa.Vaikka tiukka nimismies arvasi pitäjäläisten metkut, hän tyytyi tarjottuihin hintoihin, mutta ei pitkään.
Keväällä 1869 Kuhmon Vieksin kylässä tapahtui lopulta purkaus, kun kruununrästien vuoksi toimeenpannussa pakkohuutokaupassa epätoivoinen väkijoukko esti pakkohuutokaupan. Kuhmon Vieksin varhainen pulakapina, joka monin tavoin muistuttaa 1930-luvulla Pohjanmaalla koettua ns. konikapinaa, osoittaa, ettei Kainuun vähäosainen väestö suinkaan tyynesti tyytynyt taipumaan nälän ja säälimättömän virkavallan alle.
Kainuulainen rahvas ei mukisematta niellyt virkamiesvaltaa ja pakkohuutokaupoista lienee luovuttu.Mainitut nälkävuodet aiheuttivat sen, että koko maakunnan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys taantuivat vuosikymmeniksi. Kesti aina 1900-luvun toiselle vuosikymmenelle ennen kuin Kainuu alkoi päästä Nälkämaan maineestaan.
Nälkävuosien seurauksena Korpi-Kainuun talonpoikien oli turvauduttava laajalti metsän mustaan kultaan: tervaan, josta 1800-luvun lopulla muodostui merkittävä elinkeino Kainuuseen.
"Kirjoittaja: Nimimerkki Mäsä-Masa, Murha.info keskusteluforumillaLähteet:
Heikkinen Reijo, Oulujärvi - Kainuun meri. Jyväskylä 1989.Tarinaperinnettä. Kiveksen rosvot.Heikkinen Reijo - Lackman Matti, Korpikansan kintereillä. Kainuun työväenliikkeen historia. Kajaani 1986. Kainuun taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Nälkämaan juuria ss. 24-25.Heikkinen Reijo, Myyttinen Kiveksen ruukki. Kainuun Sanomat 1990.995.
Huotarinen Jaakko, Kirje 26.4.1
JOHANNA MULARIN VAIKEA ELÄMÄ
Kiveksen rosvojoukkoon kuuluneen Juho Heikki Mularin (s. 1.11.1844) äiti oli 30.10.1816 syntynyt Johanna Sophia Mulari, joka oli ilmeisesti Abraham (Aapo) Mularin (s. 3.4.1766) ja Greta Härkösen tytär Sotkamosta. Juho oli äitinsä toinen avioton lapsi. Johannalla oli jo ennestään Melalahdessa syntynyt tytär Gretha (s. 8.7.1843).
Johanna synnytti Kiveskylässä asuessaan vielä kaksi muuta lasta: Anna Leenan ( s. 16 .11.1848) ja Aleksanterin (s. 16.7.1851).Neljän aviottoman lapsen äidin elämä ei liene ollut helppoa tuohonkaan aikaan. Juhon maine Oulujärven merirosvopäällikkönä tuli aikalaisillekin laajasti tunnetuksi ja se jäi elämään.
Juhon ja hänen sisarustensa myöhemmästä kohtalosta ei toistaiseksi ole ainakaan Mularien sukuseuralla tietoa. Osa lapsista on saattanut kuolla tai heidät on annettu muiden hoitoon.Äiti-Johannan kohtalo oli kuitenkin karmea loppuun saakka: Kirkonkirjojen mukaan hän kuoli 53-vuotiaana 30.5.1868. Kuolinsyyksi on pappi kirjannut proosallisesti "mätäni". Jos sukututkimusta tehdessänne löydätte näihin ihmisiin liittyväää tietoa, kertokaa sukuseuran suuntaan täällä nettisivujen palauteosoitteessa.
Anja Mulari-IKonen
Johan Henrik MulariKiveksen rosvona tunnettu Johan Henrik syntyi 1.11.1844. Hänen äitinsä Johanna Sofia Mulari syntyi 1816 Sotkamon Lahnasmäessä ja kuoli 1868 Paltamon Kiveskylässä.
Johan Henrik polveutuu 1696 – 1780 eläneestä Antti Mularista, joka muutti Raudanvesi 1:stä Ristijärvelle talon Oikarila 12 vävyksi.
Antin puolisot olivat 1) Elin Oikarinen 2) Christin Tolonen. Lapsista vanhimmat olivat Sigfrid s. 1727 ja Pekka s. 1728. Pekan puolisot olivat 1) Carin Hurskainen, eli 1731 – 1761, Paltamo Hurskaala ja 2) Brita Rautiainen, joka eli 1734 – 1805. Pekka ja Brita vihittiin 11.11.1761. Pekka hukkui 43-vuotiaana 5.7.1770 yhdessä 16-vuotiaan poikansa Pekan kanssa.Pekka Mularin ja Britan poika Abram Mulari syntyi 1766 ja hänen puolisonsa oli Hiisijärveltä Margeta Härkönen.
Heidän lapsensa Johanna Sofia Mulari syntyi 1816 10-lapsisen perheen nuorimpana Sotkamon Lahnasmäessä, missä Abram eli itsellisenä torpparina.
Jo nuorena Johan Henrik kulkeutui rosvojoukon mukana tihutöihin, jotka jatkuivat vuosiaHän jäi kiinni keväällä 1867 ja käräjillä langetettiin hänelle 39 parin raipparangaistus ja kaksi vuotta vankeutta kruunun pakkotyölaitoksessa Turussa. Vankeusrangaistuksen jälkeen tiedot Johan Henrik Mularista ovat hävinneet.
Kunnes sattumalta Norjan Dikitalarkivet sivuilta löytyi Mulareita.Johan Henrik Johannason Mulari s. 1.11.1844 Paltamon pitäjässä, ammatti suutari, ja muuttanut 3.10 1880 Trondheimista Norjan Nordfoldgaard:iin, Bodö:n lähelle.
Sikäläisessä muuttavien kirjassa on merkintä mukana olevasta Trondheimin vankilapapin Andreas Hoyerin todistuksesta. Norjassa hänen vaimonsa oli Anne Maline Johannesdotter s. 1848.
Heillä oli kaksi tytärtä Emilie ja Johanna. Suutari, leskimies ja talollinen Johan Henrik Mulari kuoli 30.12.1895 ja on haudattu kotiseudulleen Norjaan.
Lähteet: Paltamon kirkonkirjatGeneanet / Teuvo VäyrynenJaana Lukkari: Kainuun ”merirosvot” vaiko paikallinen Robin Hood