Eila Penninkilampi, Mularilan viimeisen asukkaan lapsenlapsi (vas.) kertoi Mularilan elämästä sukukokouksen osallistujille 11.7.2015

ELÄMÄÄ MULARILASSA YLI 100 VUOTTA SITTEN

Kirjoittaja: Eila Pennkinkilampi

Kun Samuli Paulaharju kierteli sata vuotta sitten näitä selkosia ja keräsi sekä vaikutelmia että haastatteluja kirjaansa Kainuun mailta, koki hän kovin toisenlaisen elämänpiirin kuin me kaksituhattaluvun kävijät.

Miksi asuttiin vaaroilla

Alavammat maat järvien ja soiden lähellä olivat hallanarkoja. Mularila sijaitsee Halla-ahon kylässä - korkean vaaran laella. Uudisasukkailla oli usein mukanaan karjaa. Niille piti nopeasti saada suojaa ja rehua kaskeamalla tai hyödyntämällä luonnonniittyjä. Siksi ensimmäiset ihmisten asumukset olivatkin usein vaatimattomia. Mularilan kolmesataa vuotta vanhat aitat ovat kestäneet ajan hampaan kulutuksen. Purettu päärakennus oli paljon nuorempi, mutta kooltaan riitti jo useamman perhekunnan asumukseksi.

Tyypillistä Mularilalle on koivukuja, joka tuo pihaan. Mummoni Maria Liisa naitiin Mularilaan viime vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hän istutti samanlaisen koivukujan Murtomäen Koivukylän Välitaloon, josta tuli minun mummolani.

Mistä tultiin ja minne mentiin

Vasta rautatie Iisalmelta Kajaaniin avasi uuden väylän maailmalle. Ikivanhat vienankarjalaisten kauppareitit olivat kulkeneet vaarojen kautta. Ne, Mulari-Venejärvi-Haapovaara-Rikkola olivat luontainen yhteys Sotkamoon, kirkkoon, kauppohin ja viranomaisasioille. Myös tieyhteys Iisalmi-Kajaani nykyisen kekkosvitosen linjausta idempänä, Murtomäen-Lehtovaaran-Kivimäen kautta toimi niin Laakajärven ruukin raudan kuin ylämaiden tervan reittinä Kajaaniin ja Ouluun.

Lähin asema oli Rasinmäki. Sen kautta kulkivat ihmiset ja tavarat maalikyliin. Kun Mularila liitettiin Paltamon seurakuntaan vuonna 1836 asiointi suuntautui pitkin vanhaa postireittiä Mulari, Halmemäki, Kellomäki, jossa eteläisillä asukkailla oli kärryliiterinsä ja edelleen Haapovaara, Hirvimäki, Kellovaara, Sarvivaara, Kajaani. Mulari-Hirvimäki välillä kulki vielä vuonna 1948 vanha talvitie (1).

Rippikirjoissa oleva tilojen numerointi kertoo sen, kuinka pappi on kulkenut kinkerimatkoillaan talosta taloon kirjaten syntyneet ja kuolleet. Seurakunnan vaihtuessa myös talon numero on saattanut vaihtua, vaikka kyse on edelleen ollut samasta vanhasta Mularilasta.

Mularilassa asui 1800-luvulla useita perhekuntia. Jo toisella vuosikymmenellä asujia oli enimmillään 29. Sopu sijaa antaa, mutta yhteentörmäyksiltäkään ei vältytty.

Samana aikana Mularilassa asui leskenä Esko Eskonpoika neljän poikansa kanssa. Rippikirja kertoo, että vuonna 1832 isäntä Heikki ja serkut Antti Eskonpoika ja Pekka Eskonpoika olivat kärsineet rangaistuksen tappelun vuoksi.

Heikki Heikinpoika osti vuonna 1826 isänsä osuuden Mularilasta. Heikillä ja Elsa Hyvösellä oli useita lapsia. Aikuisikään elivät vain Alarik, isänsä kuollessa 14 vuotias, sekä Iisalmen Vehmasmäkeen muuttanut Kreeta-tytär. Perunkirjoituksessa olivat läsnä leski, Alarik, Kreeta ja hänen puolisonsa Niilo Kärkkäinen. Leski Elsa avioitui Israel Tervosen kanssa. Heillä ei ollut lapsia.

Alarik Heikinpojalla ja puolisollaan Akaatta Maria Pyykkösellä oli kuusi lasta. Perunkirjan mukaan Alarikin kuollessa alaikäisiä olivat ukkini Kalle, Juho Heikki ja Alarik. Talo oli velaton.

Alarikin jälkeläiset myivät vuonna 1902 osuutensa (1/4) Mularin puolen (1/2) manttaalin perintötilasta N:o 9 Osakeyhtiö W. Gutzeit C:lle. Juho Korhonen ja hänen puolisonsa Anna Stiina Mulari olivat vuonna 1898 myyneet toisen puolen (1/4).

Muuttoja; tulijoita ja lähtijöitä

Tyypillistä oli, että taloon tuli Laakajärveltä ja lähikylistä tyttäriä ja piikoja, jotka avioituivat Mularilan poikien kanssa. Talon tyttäret taas menivät piioiksi tai avioituivat mm. Lehtovaaralle, Lahnasjärvelle, Iisalmeen, Murtomäkeen ja Jormakselle.

Erityisesti oli merkille pantavaa, että 1800-luvun toisella vuosikymmenellä Iisalmen Vänninmäkeen, muutti Matti Heikinpojan pojat Matti, Fredrik ja Heikki perheineen sekä sisarukset Matti ja Kreeta. Ongelmia sukututkijalle aiheuttaa Iisalmen rippikirjassa tuona ajankohtana Mulareista vain merkintä ”Mulari folg. pag 166”. Vasta seuraavassa rippikirjassa ”Mulari folg” on perheittäin Vänninmäki 1 Pihlajanmäessä. Myös takaisinmuuttoa Sotkamoon ja Paltamoon oli jossain määrin avioitumisten kautta.

Mitä Samuli Paulaharju löysi Mularilasta - Mulareistakin

Hän löysi tarinan Murtomäen tietäjästä, Mularin ukosta, joka oli ollut yksi kuulun tietäjän Kaisa-Reeta Tormulaisen oppi-isistä. Mularin kartanolla oli ollut palvontakoivu, pyhä puu, jonka juurelle on viety lehmän ensimmäinen juustokuppinen sekä pala pikkuvasikan paistia (2).

Paulaharju kunnioitti vanhan kansan taitoja ja oli kiinnostunut niiden taitajista. Pitkien välimatkojen vuoksi esimerkiksi lääkäriin ei lähdetty tai ehditty ajoissa. Liekö Samuli Paulaharjullekin ollut jo tuttu Elias Lönnrotin kirja Suomalaisen Talonpojan Kotilääkäri vai oliko hän vain halukas selvittämään, kuinka oppi luonnonlääkityksestä kulki perimätietona näillä selkosilla.


Lähteet:

Samuli Paulaharju: Kainuun mailta. WSOY 1958.

Rauha Tuupainen: Kainuun vaara-asutuksesta vuonna 1948. Kajaanin kaupungin kirjasto, kotiseutukokoelma. Käsikirjoitus.

Rauha Tuupainen: Karttaliite 1. (alla) näyttää talojen, rautatien ja muiden kulkureittien paikat.


Elämää Mularilassa 100 vuotta sitten

Alla Helsingin Kansanrunousarkistosta kuvattua Aatami Mikkosen tekstiä vuodelta 1890.

Kohdassa 16 b kerrotaan Iso Vihan aikaisesta Mularilan taloon kohdistuneesta tuhosta ja tyttären ryöstöstä